Ilmeisen itsenäinen neiti 3v kyllästyi kai odottelemaan aamupalaansa ja näky on vähintään maailmanlopun luokkaa, kun vauvan puettuani saavun keittiöön. Pöytä ui maidossa, tiskipöytä on voideltu margariinilla, kolme kourallista riisimuroja on levitetty matolle, juusto näyttää päätyneen hurjistuneen rottalauman hyökkäyksen kohteeksi ja voiveitsi löytyy maton alta. Tyttö istuu tyytyväisenä pöydässä syömässä itse valmistamaansa voileipää ja koira tekee lopuista leivistä selvää jälkeä. Kaiken peittää vieno kaakaojauhepöly ja ipanan kaakao muistuttaa enimmäkseen mutavelliä.

 

Meillä on siis kaksi tenavaa ja kaksi koiraa, Tai oikeastaan puolitoista molempia, kun tarkemmin ajattelee. 12-vuotiaasta koiravanhuksesta ei aina erota onko se koira vai unohtiko joku karvahattunsa makkarin nurkkaan. Otus siis lähinnä syö ja nukkuu ja haukkuu vieraat sikäli kun sattuu vielä kuulemaan, että joku meille tuli. Vauvakin on oikeastaan varsin harmiton heppu, kunhan muistaa antaa sille riittävästi ruokaa parin tunnin välein. (Mikäli pääsee unohtumaan, se kyllä muistuttaa asiasta vienolla ähkynällä joka kovenee asteittain loukkaantuneeksi karjunnaksi yllättävän nopeasti ja desibeleiltään vastaa paria palosireeniä.) Vauva osaa juuri ja juuri kääntyä selältä vatsalleen ja tekee sitäkin vain äärimmäisen tarpeen niin vaatiessa. Pääsääntöisesti poika siis löytyy tismalleen siitä mihin sen jätinkin – ainakin toistaiseksi (ellei isosisko sitten ole käynyt hinaamassa poikaa johonkin sillä välin kun käyn vessassa). Mikäs tässä siis äidillä ollessa. Paitsi, että siinä oli vasta 50% laumastani.

 

Harkitsen vakavasti lukon hommaamista jääkaapin oveen, puistelen enimmät murot sitteristä ja lasken vauvan siihen ryhtyessäni raivaamaan keittiön kaaosta välittömästi käärittyäni tyttären peukun muumi-laastariin, koska hän höyläsi juuston lisäksi vahingossa sormeensa. Tai oikeastaan kolmeen muumilaastariin, koska hän haluaa ehdottomasti sekä Nipsun, Pikku-Myyn, että Muumipapan, eivätkä ne sattuneet samaan laastariin ja käytän mieluummin seuraavan puolituntisen murojen imurointiin kuin keskusteluun laastarivarastomme rajallisuudesta. Sitä paitsi olen jo oppinut äitiyden säännön numero 5: Laastarit ostetaan suurperhepakkauksissa, 6 pakettia kerralla, koska niillä voi parantaa miltei minkä tahansa pikkupipin kolahtaneesta itsetunnosta äkilliseen mahanpuruun.

 

Saatuani urakkani miltei valmiiksi ilmoittaa pieni isäntä närkästyneenä olleensa kyllin kauan tuolissaan ilman ruuan murenaakaan ja päätän pohtia mystisesti kadonneen silvotun edamjuuston kohtaloa hieman tuonnempana. Koska vellipullon lataaminen selkeästi kesti 3 sekuntia liian kauan, jää minulta huomaamatta, että esikoinen pilkkoo juustoparkaa olohuoneessa kananmunan kokoisiin osiin ja yrittää opettaa koiran hyppäämään käskystä voltin. Koira kyllä napsii mielellään kitusiinsa puoli kiloa juustoa, mutta volttia se ei opi. Pikkuveljen vatsan kurinoiden vaimennuttua vauva tuhisee tyytyväisenä sängyssään, koirankouluttaja kyllästyy, syöttää toisen puolikkaan juustosta koiramummelille ja alkaa retuuttaa nuoremman turrikan kanssa lelua. Pelasta unipupun kovalta kohtalolta ja vaihdan sen vanhaan villasukkaan. Tyttö konttaa lattialla sukka suussaan ja nauraa räkättää ääneen kun koira yrittää ryöstää aarteen itselleen. Jos vastakkain asettuvat purukalustoineen noin 17-kiloinen ihmislapsi ja 20-kiloinen koira, ei liene yllätys, kumpi saaliin lopulta saa. Astianpesukoneen tyhjennys keskeytyy veret seisauttavaan kirkunaan, kun ihmislapsi menettää otteensa sukasta ja hyökkää koiran päälle vaatimaan takaisin omaansa. Nostan tenava kauemmaksi ja toistan noin tuhannennen kerran litanian koiran kohtelusta samalla kun irrottelen sukanretaletta rakituksen leukaperistä, vaikka tiedän jo valmiiksi, että paasaaminen on jokseenkin turhaa. Vaikka tytön saisi vielä ymmärtämään, mikä on sopivaa ja mikä ei, koiralla itsellään ei tunnu olevan sen vertaa älliä päässään, että ymmärtäisi edes joskus olla tuppautumatta väkisin ipanan käsittelyyn. Palaan astianpesukoneen ääreen tarkistettuani, että vauva edelleen nukkuu (ja sitten, että se elää, kun ei edelliseen episodiin herännyt). Perässäni vyöryy keittiöön epämääräinen läjä ihmisraajoja, tassuja, häntiä, lettejä ja muita karvoja, enkä osaa päättää pitäisikö komentaa koiraa vai tenavaa. Irrotan siis kaverukset toisistaan sanomatta mitään ja laitan tytön katsomaan Puuha Peteä ja koiran parvekkeelle.

Lounaaseen mennessä olen jo lähes tyhjentänyt sen hemmetin pesukoneen.

 

Ruoka-aikaan molemmat koirat napottavat pöydän vieressä ja tyttö lappaa lusikalla makkarasoppaa luultavasti enemmän karvakuonojen suuhun kuin omaansa, mutta tänään en jaksa toistaa litaniaa koiran ruuat – meidän ruuat. Sitä paitsi tyttö söi jo kupillisen koiranmuonaa, joten lienee riittävästi ravittu. Sen sijaan uppoudun pohtimaan kuvittelinko tosiaan koiranpentua ottaessani, että elämämme vastaisi edes etäisesti mielikuvia, joissa lapsi ja koira leikkivät rintarinnan omilla leluillaan ja lapsi vain välillä sievästi silittelee karvaista kaveriaan. Luultavasti en – tai tokenin ainakin haaveistani ennen kuin pentu oli ollut talossa viikkoakaan. Mutta aivan varmasti kuvittelin kasvattavani sentään kahta eri eliölajia kattoni alla. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että ainoat erottavat tekijät kumppanuksissa ovat karvapeitteen määrä ja se, että toinen osaa kiljua äitiä apuun, kun uhkaa jäädä vetoleikissä alakynteen. Ai niin, ja toinen on kädellinen. Hän osaa muun muassa kuoria sohvan istuintyynyt siten, että se karvaisempi voi tehdä niiden sisuksista silppua ja avata roskiksen, jotta voivat sitten yhdessä etsiä kadonneita aarteita, kuten pilaantuneita pihvejä, kuoliaaksi rakastettuja mäkkärileluja, joista äiti yrittää epätoivoisesti hankkiutua eroon ja mukavasti mattoon imeytyviä kahvinporoja. Bonuksena hän osaa täyttää koiran vesikupin ja läikytettyään puolet kupin sisällöstä lattialle matkanvarrella hän asettaa sen varovasti lattialle ja juo siitä itse. Edes öiseen aikaan ei kannata tuudittautua siihen, että perinteiset roolit pitäisivät kutinsa. Eli ennen kuin potkaisen koiran pois sängystä, tarkistan ensin kummalla möykyllä on enemmän karvoja. Sillä joka nukkuu pää tyynyllä kainalossani vai sillä, joka tuhisee kerälle käpertyneenä jaloissani. Vaikka toisaalta, kuinka moni äiti voi kehuskella lapsensa osaavan varsin mittavan joukon tokoliikkeitä.

 

Mikäli se on seura, joka tekee kaltaisekseen, muistuttakaa minua, että hankin kuopukselle kaveriksi vaikka kilpikonnan välittömästi, kun se oppii liikkumaan johonkin suuntaan. Tai ehkei sittenkään. Luultavasti joutuisin nimittäin hankkimaan myös XL-kokoisen terraarion, johon saisin nostettua molemmat turvaan tehokaksikolta. Ehkä on kuitenkin helpompi pitää poika syöttötuolissa tai selkärepussa ainakin 2-vuotiaaksi ja ihmetellä sitten miksei mukula opi kävelemään ollenkaan. En siis suostu missään nimessä ajattelemaan vaihtoehtoista (ja huomattavasti todennäköisempää) todellisuutta, että kohta noita on kolme koheltamassa. Pieni poikanihan on enkelin ruumiillistuma! Antakaa minun pitää edes yksi harhakuva vielä vähän aikaa. Jooko?

 

Toki koirasta on toisinaan myös yllättävää hyötyä. Se on muun muassa äärimmäisen kätevä väline, jos tarvitsee vaikkapa tarkistaa, ettei sängyn alla varmasti ole hirviöitä. Murre saattaa pitää minua täydellisenä idioottina, kun viidennen kerran komennan sen sängyn alle ja käsken haukkua, jos sattuu törmäämään mörköihin tai kummituksiin. Fiksuna otuksena se tajuaa silti pitää kuononsa kiinni ja voimme nukkua taas yhden yön isännän kanssa kahden (tai kolmin, jos koira tunkee sänkyyn), koska ipana uskoo koiraa paremmin kuin minua.

 

Iltapalaan mennessä olen jo melkein täyttänytkin astianpesukoneen ja upottanut vauvaan vähintään sen oman painon verran maitoa ja kasvissosetta. Esikoinen on jotenkin selvinnyt piskipainista ilman aivotärähdystä eikä tiettävästi tarvitse jäykkäkouristusrokotetta koiran hammastelun takia ja toisinpäin. Jopa koiralla on vielä niskanikamat suunnilleen asiaankuuluvilla paikoilla, vaikka tyttö "rakastaakin" sitä ihan hirveästi monta kertaa päivässä. Karvahattukin makkarin nurkassa liikahti selvästi äsken, joten se varmaan vielä myös hengittää. Päivähän on mennyt siis varsin leppoisasti.

 

Keskiyöllä herään epämääräiseen aavistukseen, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Loppuyö sujuukin rattoisasti esikoisen oksennuksia siivoillessa ja kekäleenä hehkuvaa pikkupotilasta lääkitessä. Aamulla satun näkemään, kun koira hiipii vaivihkaa sairaan lapsen viereen sohvalle, tyttö painaa päänsä sen pehmeään turkkiin ja nukahtaa. Mitäs minä oikeastaan seesteisestä arjesta. Sillä hetkellä tiedän, etten pystyisi lapselleni parempaa tarjoamaan. Hän on saanut ystävyyden, joka ei horju eikä huoju milloinkaan.