Kuka idiootti on keksinyt, että vauvan kanssa on rankkaa? Uskoin tähän valheeseen vielä vakaasti, kun esikoiseni oli pieni ja heräsi ainaskin 3 kertaa yössä syömään (joopa joo...). Kakkosen kanssa osaa jo nautiskella - varsinkin, kun tenava sattuu olemaan hyväunista sorttia ja puolivuotiaana antaa jo äidinkin nukkua yönsä, ainakin pääasiassa. Tuo suloinen pikku pallero ei tiedä vielä mitään omasta tahdostaan, korkeintaan haluaa ruokaa ja kuivan vaipan silloin tällöin ja säännölliset päiväunet. Lopun aikaa hän keskittyy sätkimään vimmatusti etenemättä montaakaan metriä suuntaan tai toiseen ja hymyilee valloittavasti aina kun joku viitsii vähän vilkaista päin.

Sitten on tuo esikoinen... Mikä lie hetkellinen mielenhäiriö sai minut leikkimään vuoden kotiäitiä ja irtisanoin sumeilematta ipanan hoitopaikan jäätyäni vauvan kanssa kotiin. Tai no, kyllä se silloin meni ihastuttavan uhmakkaan 3,5 vuotiaan kanssa. Tyttö alkoi vihdoin olla sen ikäinen, että ymmärtää jotain suomen kielellä ilmaistua asiaa, osasi halutessaan käyttäytyä oikein sievästi missä tahansa (paitsi kotona) ja kaikki kyllä ymmärtävät, jos äidiltä palaa hihat, kun tenava huutaa, kirkuu ja potkii, haluaa kaiken, muttei halua mitään mitä äiti haluaa, vaikka pahin uhma alkoikin olla jo elettyä elämää. Muutamassa kuukaudessa tuosta kirkuvasta pikkuhirviöstä kasvoikin yhtäkkiä itsetietoinen nuori neiti, jolla tuntuu murrosikä tulleen hyvin paljon ennenaikojaan sillä erotuksella, että , ipana ei uskalla mennä yksin pimeään eteiseen saati kirkkopuistoon hengailemaan, tyttö ei todennäköisesti polta salaa tupakkaa nurkan takana, eikä sydänsurujakaan poikien suhteen ole ihan vielä havaittavissa, vaikka toisinaan tyttö kaivautuukin kylkeeni kiinni, kertoo että hän aikoo isona mennä naimisiin pojan kanssa, joka on ihana kun se on niin komea ja sitten hän rakastaa sitä ihan niinkuin isi rakastaa äitiä.. Ipana ei kuule mitään, ei tee mitään ja jos tekeekin, niin tekee "ihan kohta" tai sitten laittaa ensin dinot nukkumaan, ruokkii mielikuvitusystävänsä tai jotain muuta tuikitarpellista etenkin silloin, kun olemme myöhässä bussista tai yritämme ehtiä kerrankin ajoissa kerhoon

Säännöllisin väliajoin ihmettelen suunnattomasti mihin tämä kotiäidin aika muka menee, kun ikinä ei ehdi tehdä mitään. Ai niin. Se menee pääsääntöisesti odottamiseen. Mikäli miesväen juttuihin on uskomista, elän ikuisessa armeijassa. Hemmetinmoinen kiire koko ajan - odottamaan. Minun armeijassani tosin minä en käske odottamaan, eikä pieni sotaväkeni tottele alkeellisintakaan käskyä, ei edes pyyntöä, eikä meikäläisen pahemmin kannata aamukampoja ostella, kun 11 kuukauden sijaan tämä pesti näyttää päättymättömältä. Ja siitä voit olla aivan varma, ettei kukaan ymmärrä miksi mylvit kuin hurjistunut sonni keskellä Prismaa. Lapsihan on niin suloinen, eikä tee edes mitään pahojaan... Juu, eipä ole tehnyt YHTÄÄN MITÄÄN ainakaan viimeiseen neljään tuntiin. Ellei lasketa sitä, että sen puoli tuntia jonka olet kuluttanut tenavan kanssa sadan metrin matkaan bussipysäkiltä kauppaan, ipana on kiertänyt vähintään kilometrin lenkin, kerännyt taskut täyteen "aarteita", kuten nyt pullonkorkkeja, vanhoja purukumeja ja oksanpätkiä ja niistäkin enimmän osan keskelä suojatietä katua ylitettäessä, kiivennyt ainakin seitsemän kertaa lumivallin päälle, kysynyt seitsemäntoista erilaista kysymystä, joihin et tiedä vastausta ja toistanut ne kaikki ainakin kolmeen kertaan välittämättä vähääkään erinäisestä määrästä käskyjä, pyyntöjä, aneluita tai uhkauksia tai äitinsä kasvojen hiljalleen tummuvasta kasvojen väristä adrenaliinin ryöpsähtäessä verisuoniston joka kolkkaan kasvavalla voimalla. Bussimatka kesti noin vartin, jonka aikana ipana yritti vaihtaa istumapaikkaa noin kuusi kertaa, mikä on aina ollut ehdottomasti kiellettyä, mutta sattui taas unohtumaan. Matka kotiovelta bussipysäkille kesti vähintään yhtä kauan kuin pysäkiltä kauppaan ja sitä edeltäneet tunnit olet olet lähinnä odottanut, että tyttö saa syötyä edes kaksi lusikallista aamupuurostaan, mihin saattaa aikaa mennä tunnista puoleentoista teit sitten ihan mitä tahansa ja pukenut tenavaa, jolla on noin miljoona tärkeää hommaa kesken, pukee ihan kohta tai ehkä huomenna, haluaa ehdottomasti löytää juuri sen tietyn muovikissan justnytheti ja karkaa sitä etsimään ja juuri kun saat haalarin vetoketjun kiskottua kiinni, mukula ilmoittaa, että on pissahätä ja pikkuveli huutaa naama punaisena vieressä, koska uhkaa tikahtua kuumuuteen oman toppahaalarinsa sisällä... Juu, ihan turhaan taas yksi äiti vauhkoontui niin sievälle pikku tyttöselle, varmaan olisi psykiatrin tarpeessa tai jotain, Varmaan on juuri semmoinen Huono Äiti, joka ei muuta tee kuin karjuu lapsiraukoilleen... Samassa ajassa sinkkunainen on kuurannut kämppänsä lattiasta kattoon, pessyt neljä koneellista pyykkiä (hänellä tosin ei ole niin paljon pyykkiä likapyykkikorissaan), valmistanut täydellisen aterian itselleen ja hän nukkuu nyt päiväunia tai lukee hömppäromaania. Mutta toisaalta, eihän kotiäidillä ole muuta kuin aikaa... Vielä kauppaan lähtiessäni ehkä ihmettelin suunnattoman voimantunteen tulviessa sieluun saakka, miksemme lähde useammin vähän tuulettumaan kaupungille ja shoppailemaan, mutta turha kuvitella, että ihmettelisin paljon kotioven sulkeutumista kauemmin. Ei, hiukan vaille nelivuotiaan kanssa kukaan täysjärkinen ei lähde mihinkään muualle kuin lähimpään puistoon ja sopii toivoa, että sekin sijaitsee korkeintaan puolen kilometrin päässä kotoa eikä matkanvarrella ainakaan saa olla autoteitä ylitettävänä.

Ja kaiken tämän keskellä pikkuveli istua napittaa sivustaseuraajana vaikka maailman tappiin asti rattaissaan ja hymyilee aina vaan. Ikävä kyllä siitäkin kasvaa väistämättä nelivuotias riiviö.  Nautitaan nyt vielä kun voidaan...

Vaikka ulos lähteminen on yhtä tuskaa, ei kotiin jääminenkään houkuttele, jos tenava saa aamumuroistaan potkua koko kylän väelle ja puhkuu silkkaa energiaa aamusta iltaan. Muromerkin vaihtaminen ei muuten auta yhtään, eivätkä ne tehoa aikuisiin. Jos ipana ei muuten teekään yhtään mitään, kotona se tekee sitten kaiken - yhtäaikaa. Ennen kuin ehdit kissaa sanoa, muksu on käynyt laittamassa tietokoneen päälle, ladannut rakkineeseen pari virusta, käynyt hakemassa itselleen jääkaapista evästä vuoden tarpeiksi (lapsilukko ei auta, isäntä ei saa ovea auki, tenavalta siihen kului puoli sekuntia), kaatanut itselleen kahden desin mukiin puolisen litraa mehua, kipannut pikkuveljen nurinniskoin ympäri, tallonut vauvan käsille ja koiran tassuille (vahingossa, ei hän pahaa tarkoita), rakentanut tyynyistä majan olohuoneeseen ja raketin lastenhuoneeseen ja kolauttanut hampaansa leluveturiin kompastuttuaan raketinosiin niin, että verta tursuaa joka tuutista ja luultavasti hammas on kutakuinkin mennyttä kalua. Jotain yhteistä sentään on kaupunkireisuissa ja kotipäivissä. Tenavalla ei edelleenkään ole korvia. Mikä tahansa sanomani menee vähintään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja vastaukseksi saan korkeintaan, että "mitä?" tao sitten ipana lupaa vilpittömästi toteuttaa pienimmänkin toiveeni ja käytännössä jatkaa juuri sitä, mitä kielsin tekemästä tai ei tee ainakaan sitä mitä pyysin... Välillä olen epäillyt, että tenavalla on kuulossa jokin pahasti pielessä, kunnes yritän salaa aukaista karkkipussin rapistelematta. Toisinaan taas olen mielessäni maalannut kauhukuvia jostain myöhäsyntyisestä autismista, mutta epäilemättä neuvolasta lähettäisivät vain äidin tarkempiin tutkimuksiin, jos moista menisin ääneen möläyttämään. Jostain syystä suorastaan hinkuan päästä puistoon seisomaan kaatosateessa. Ainakin yhdessä paikassa tenavan uskaltaa päästää valloilleen ja istahtaa itse ainakin puoleksi minuutiksi oikomaan koipiaan. Oikein hyvänä päivänä saatan lukea jopa päivän lehden siinä puiston penkillä istuskellessa. Siis jos ei sada ihan kaatamalla...