Luultavasti meillä kaikilla tässä maailmassa on ainakin yksi neuroosiksi luokiteltava ominaisuus, jos oikein tarkkaan ryhdytään syynäämään. Minun neuroosini ovat kaapit. Myönnän aivan avoimesti olevani täysin säilytysjärjestelmäriippuvainen ja addiktoitunut kaikenlaisiin koreihin, kippoihin ja purkkeihin, joiden mainostetaan pitävän takuulla kaikki nippelit ja nappelit lähes taianomaisesti omilla paikoillaan. Alan saada rytmihäiriöitä välittömästi, jos jokin T-paidoistani eksyy vahingossa pitkähihaisten trikoopaitojen pinoon ja verenpaine alkaa nousta uhkaavasti, mikäli villapaitapino kallistuu vahingossakaan yli 5 astetta oikeaan tai vasempaan. En suinkaan ole silti mitenkään pahanlaatuinen kaappineurootikko, en edes järjestä sukkiani riveihin, enkä viikkaa pikkuhousujani, mutta siis joku järjestys se olla pitää... Niiden sukkienkin on parempi kyllä pysyä ihan omassa laatikossaan, ettei adrenaliinitaso ala nousta yli suositusrajojen, mutta noin niin kuin periaatteessa... No, hyvä on. Järjestän joskus tennissukat ja polvisukat ja stringit ja tai-alkkarit omiin pikku pinoihinsa laatikon eri nurkkiin, mutta vain muutaman kerran vuodessa, kun tarkistan, ettei kaapissani loju risoja, epämukavia tai parittomia vaatekappaleita.

 

Mieheni on... toista maata. Hän on kasanrakentaja. Hänen mielestään siisti tarkoittaa sitä, että rojut eivät loju ympäri lattiaa – ne ovat kaikki yhtenä suurena kekona huoneen nurkassa. Ja joulusiivous taas on suunnilleen sitä, että keko sullotaan lähimpään mahdolliseen kaappiin piiloon ja paiskataan ovi nopeasti kiinni, etteivät kamat pääse karkuun. Lienee melko turhaa edes mainita, ettei hän myöskään tarkastele kaappiensa sisältöä kovinaan kriittisesti. Mieheni mielestä vaate on ehjä niin kauan kuin sen voi pukea päälleen ja viisi vuotta sitten pieneksi menneet farkutkin on hyvä säästää, jos vaikka vielä joskus hoikistuisi lukioaikaisiin mittoihinsa. (Hänen rikkinäiset sukkansa tai kulahtanee kalsarinsa tosin saattavat mystisesti toisinaan kadota pesussa, mutta minähän en mitään myönnä, eikä mies sitä yleensä edes huomaa... ) Jonkin aikaa suhteemme alkupuolella yritin epätoivoisesti ylläpitää edes alkeellista järjestystä myös mieheni kaapeissa, hankin pinoittain säilytyskoreja ja muita systeemejä, mutta turhaan. Mies kävi hakemassa kaapista paitansa ja onnistui romuttamaan huolellisesti suunnittelemani järjestelmät kerta toisensa jälkeen yhdellä ainoalla kädenliikkeellä. Lopulta luovutin ja ensimmäisen yhteisen kotimme ensimmäinen sääntö oli, että minä en koske mieheni kaappeihin ja hän pitää näppinsä erossa minun kaapeistani. En tosin suosittele mieheni kaappeihin kajoamista kenellekään muullekaan, koska vakavan vammautumisen vaara on varsin ilmeinen, enkä halua joutua maksumieheksi, mikäli pahaa-aavistamaton ohikulkija sattuu saamaan rullaluistimen silmäänsä. Älkää minulta kysykö miten mies löytää aamuisin edes kutakuinkin samanväriset sukat jalkaansa. Luultavasti sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että hän ostaa aina vähintään 5 paria samanlaisia sukkia kerralla.

 

Nykyään kontolleni on harmittavasti langennut myös kahden tenavan vaatekaapeista huolehtiminen, mutta en valita, vaikka välillä vähän sapettaisikin. En varmasti valita. Kokeilin kerran. Seuraavana päivänä etsin ipanalle paitaa puoli tuntia ja totesin mieheni olevan täysin kykenemätön erottamaan lappuhaalareita sukkahousuista. Jouduin järjestämään koko kaapin uudelleen, enkä ole sen koommin uskaltanut edes ajatella pyytäväni miestä auttamaan pyykkien kaappiin laittamisessa. Kunhan nyt kadottaa omansa johonkin parin viikon kuluessa, saa luvan riittää minulle.

 

Kaappineuroosista huolimatta myönnettävä on, etten silti ole kovinkaan kummoinen kodin hengetär, eikä kotini kaappeja lukuun ottamatta ole koskaan ollut mitenkään siisti. Ymmärrettävästi se on sitä vielä vähemmän nyt, kun saman katon alla mellastavat myös koirat ja lapset. Eivät minua tosin häiritsekään ympäriinsä lojuvat tavarat tai sentin pölykerros kirjahyllyn päällä. Mitäs tuosta, jos pari kippoa, kuppia, kirjaa, korua tai ruuvia ja mutteria ajelehtii missä sattuu – edellyttäen, että teoriassa voisin milloin tahansa kiikuttaa sen omaan pikku lokeroonsa, jos alkaa siltä tuntua. Alan saada henkistä ihottumaa vasta kun törmään tavaraan, jolle ei ole paikkaa kaappijärjestelmässäni!

 

Ainakin yhdessä asiassa olemme mieheni kanssa kuitenkin samanlaisia. Inhoamme molemmat siivoamista. Kummallekin kyllä kelpaisi siisti ja puhdas koti – kunhan ei itse tarvitsisi tarttua mopin varteen tai keräillä sekalaista rompetta sieltä täältä. Useimmiten siivoammekin vasta, kun on aikuisten oikeasti ihan pakko tai miehen pomo on tulossa kylään. Hallittu kaaos on tavaramerkkimme ja muut sopeutuvat sitten siihen. Mikäli olet allerginen nurkissa pyöriville leluille tai sängyn alla lymyäville villakoirille, älä tule meille varoittamatta vähintään paria viikkoa etukäteen. Ahdistushäiriö on taattu.

 

Vaikka olemmekin siis suhteellisen boheemeja tyyppejä, ei meissä sitten muita samankaltaisuuksia huushollin suhteen juuri olekaan. Kun minä lopulta ryhdyn todella tekemään jotain, se tehdään sitten kerrasta kunnolla ja hinkkaan suunnilleen jalkalistatkin hammasharjalla. Mieheni taas hiukan vilauttaa moppia isommilla aukeilla ja mikäli tahran voi peittää vaikka matolla, sitä ei oikeastaan tarvitse pestä. Tai vielä useammin hän vilauttaa matoille hiukan imuria ja toteaa lattian olevan lähes puhdas, koska sukat irtoavat vielä siitä ilman isompaa taistelua. Mieheni ei yksinkertaisesti ymmärrä miksi hellantausta pitäisi kuurata, ellei siellä kasva jotain, joka uhkaa ryömiä sieltä pois, enkä minä käsitä mitenkään miksi joku viitsii kaivaa imurin esiin vain imuroidakseen eteisen maton, eikä samalla vaivalla koko huushollia. Emme todellakaan edes asu missään 300m2 lukaalissa! Tiedostan toki, että jatkuva huomauttelu asiasta aiheuttaisi vain sen, että päätyisin tekemään kaiken yksin, joten yritän pitää suuni kiinni ja ohjailla hellävaraisesti miestäni tekemään vain niitä kotitöitä, joita minun ei ehkä sitten tarvitse ahdistuksissani tehdä vaivihkaa uudelleen, mikä lopulta olisi aivan sama kuin olisin tehnyt koko homman itse alunperinkin – vähemmällä ahdistuksella vain...

 

Mieheni onneksi rakastaa kaikenlaisia kojeita. Juuri kun olin laatimassa tiskivuorolistaa jääkaapin oveen kyllästyttyäni kinaamaan ikuisesta likaisten astioiden alati kasvavasta vuoresta keittiössämme, hän osti meille tiskikoneen ja uuden sähköaparaatin lumoissa tyhjensi ja täytti sitä nopeammin kuin koneparka ehti edellisen pesuohjelman loppuun asti. Ja kun saimme uuden imurin, joka oli noin sadan desibelin verran hiljaisempi kuin entinen ja edusti vanhaan verrattuna vähintään avaruusteknologian terävintä kärkeä, en ensimmäiseen kahteen kuukauteen ehtinyt sitä edes koeajaa, kun mieheni imuroi kaiken tietokoneesta kattolamppuihin. Hänen katsantokantansa mukaan tosin kaikki oravaa pienemmät roskat voi imuroida, eikä kotityöksi oikeastaan lasketa niitä kolmea tuntia, jotka hän siivoussessionsa jälkeen istuu purkamassa rakkinetta osiin saadakseen sen kidasta pihalle talouspaperiarkin, joka ei suostunutkaan sujahtamaan pölypussiin asti vaan uhkasi ylikuumentaa laitteen tykkänään – sitä kutsutaan harrastukseksi. Ja seuraavalla kerralla imurin syövereistä kaivellaan esikoisen sukkaa... Ruuanlaitostakin sain kummasti lomaa, kun mieheni löysi yläkaapin perälle unohtamani multimonitoimiyleiskoneen. Muutaman viikon tosin söimme kaiken silputtuna, siivutettuna tai suikaloituna, mutta samapa kai tuo missä muodossa ruoka lautaselle päätyy. Olenkin vakavasti harkinnut TV-shopin kanta-asiakkaaksi ryhtymistä ja sen seitsemän eri sortin vimpaimen hankkimista, mutta finanssipoliittisen sekasorron vaikutuksesta suunnitelmani ovat ikävä kyllä hieman lykkääntyneet. Tässä rikastumista odotellessa siis jatketaan vanhaan malliin – törmäyskurssilla.

 

Miestäni tuskin koskaan saan muuttumaan, emme yksinkertaisesti näe asioita samoin. Toista lastamme odottaessani sain tämän totisesti tuta. Puolivälissä raskautta jouduin vuodelepoon ja etenkin kaikki siivoushommat jäivät mieheni kontolle. Ainakin kärsivällisyyteni ja itsehillintäni venyivät metrikaupalla noiden kuukausien aikana, kun yritin jollain tasolla edes saada siippani ymmärtämään, että esimerkiksi kattilat tulisi pestä myös ulkopuolelta. Hänen mielestään moinen oli lähes yhtä käsittämätöntä kuin se, ettei vessan pesu ole aivan sama asia kuin pyöräyttää vessaharjaa pari kertaa pytyssä. Siis kattilan sisäpuolellahan se ruoka laitetaan, eikä meillä kukaan tiettävästi käy asioillaan pytyn ulkopuolella mikäli nyt yleensä käy ollenkaan pytyllä... No, onhan se tietysti niinkin, mutta kun...

 

Vaikka miehen kouluttaminen on osoittautunutkin jokseenkin mahdottomaksi tehtäväksi, huomaan kyllä itse muuttuneeni vuosien varrella. Katso vaikka astiakaappiimme!  Et takuulla usko kuinka paljon tahdonvoimaa, aikaa ja energiaa vaati hyväksyä se tosiasia, etteivät kahvimukini ja lasini todellakaan pysy enää omilla hyllynpuoliskoillaan. Puhumattakaan, että niiden koko- ja värijärjestys säilyisi. Tänä päivänä saatan jopa itsekin livauttaa lähes tuskaa tuntematta korkean juomalasin matalien sekaan ja ruskean kahvikupin muovimukien osastolle. Keräilen kyllä vieläkin vispilöitäni haarukkalaatikosta, mutta taikinakulhon jätän jo lähes aina kattilapinoon, onhan se kuitenkin oikealla hyllyllä. Tiedä sitten aina onko muutenkin sekaisessa kodissamme moinen muutos niin hyväksi, mutta säilyypähän rauha ja vältyn ehkä itsekin muutamalta suonitukokselta siinä samalla.

 

Asenteestahan niin moni asia on kiinni. Vähän niin kuin siinä kahvimainoksessa, jossa vaimo nauraen totesi, että semmoinen se mies nyt vaan on. Niinpä. Joskus pääsee vähemmällä, kun vaan hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat. Ehkä mattojen alustan pullanmurut tai Väärän värinen kippo väärällä hyllyllä ei kuitenkaan ole niin suuri asia, että sen vuoksi haluaisin vaarantaa muuten mukavan avioliiton.