Muistat varmaankin, kun kerroin kuopuksemme olevan rauhallisuuden perikuva, istua napottaa rattaissaan tai syöttötuolissa vaikka maailmantappiin ja on aina elämäänsä tyytyväinen, kunhan saa murua rinnan alle parin tunnin välein? No niin... UNOHDA SE!!

Pätkä viilasi meitä kaikkia linssiin. Ja teki sen samalla elegantin eleettömällä tyylillä kuin kutakuinkin kaiken muunkin lukuunottamatta tahtonsa ilmaisua, jonka kuulevat takuulla kaikki kyläläiset parinkin korttelin päässä. Tietyt asiat poika kuitenkin sivuuttaa ilman sen suurempaa teatteria. Isosisko on aina ollut dramatiikan asiantuntija. Pikkuveli... Noh, hän vain menee ja tekee.

Esikoisemme alkoi parin kuukauden ikäisenä rimpuilla raivokkaasti maan vetovoimaa vastaan. Kuukautta ja paria sataa raivaria myöhemmin hän onnistui kierähtämään kiukkuisen ähellyksen säestämänä masulleen ja jatkoi parin kuukauden ajan sätkyttelyään päästäkseen liikkeelle. Konttausasennossa hytkyttiin viikkotolkulla ja hermo meni monta kertaa ennenkuin pystyynkampeaminen onnistui. MINUN mielestäni tyttö tosin teki kutakuinkin kaiken pari kuukautta etuajassa (mikä EI ihan oikeasti ole hyvä juttu äidin hermoille...), mutta sillä angstilla ei paljon muuta voinut oikeastaan odottaakaan.

Poika on ihan toista maata. Pieni insinöörinalkumme katseli tyytyväisenä aikansa maailmaa ja taisi todeta jossain vaiheessa, että lahjattomat ne harjoittelee. Ehdin jo luulla, ettei poika aio eväänsä liikauttaa koskaan mihinkään, kun hän eräänä päivänä sai tarpeekseen selällään makoilusta ja yksinkertaisesti rullasi itsensä ympäri. Ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta hän hieman myöhemmin ryömi minua vastaan keittiössä, vaikka mikään mahti maailmassa ei aikaisemmin ollut herraa saanut edes yrittämään mitään etenemisen kaltaista liikehdintää ja kun muutimme ja muuttolaatikoiden ja ajelehtivan roinan yli ryömiskely alkoi käydä hankalaksi, poika vaihtoi muitta mutkitta nelivetoon, vaikkei tiettävästi ollut noussut edes konttausasentoon kuin kerran aiemmin ja sekin edellisenä päivänä...

Vaikka poika ei turhanpäiten hötkyile ei hän suinkaan ole mikään tossukka. Tiedättekö, mikä saa komenteluun ja toisten pompotteluun taipuvaisen isosiskon suunniltaan? Tietenkin pikkuveli! Varsinkin sellainen pikkuvelikuin kuopuksemme, jonka geeniperimässä luultavasti lukee, että hänet on alunperinkin rakennettu pikkuveljen osaa ajatellen. Järkähtämättömällä tyyneydellä hän useimmiten suvereenisti sivuuttaa siskon pompotteluyritykset - ja saa siskon raivon partaalle. Isosiskon repiessä peliverkkareitaan hän vain katsoo silmät viattomuutta tulvillaan ja hymyilee niin, että molemmat hymykuopat varmasti valloittavat. (Kaikki muut paitsi isosiskon) Tämä poika ei varsinaisesti välttämättä pidä puoliaan. Hänen ei tarvitse. Hän vain jättää epäolennaiset seikat huomioimatta ja jatkaa touhujaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isää ja äitiäkin poika vei pitkän aikaa kuin pässiä narussa, eikä kukaan tajunnut mitään. Puhumaan kun pikkuherra ei vieläkään ole ryhtynyt, häntä erehtyy pitämään jotenkin vauvana aina vaan ja uudestaan. Ja vauvan kanssahan eletään vauvantahtiin... Kun tilanne oli vahingossa ryöstäytynyt siihen pisteeseen, että poika lähinnä roikkui sormessa ja kuljetteli vanhempiaan vuoronperään pitkin huushollia ja halusi vähän tuota ja tätä ja sitten tuon tuolta, eikä mikään lopulta kelvannut (kommunikointi tapahtui lähinnä kättä ojentamalla ja lausumalla painokkaasti ÖH!), ja vahemmilta jäi telkkariohjelmat näkemättä ja ruuat syömättä, tajusivat vanhemmatkin pikkuhiljaa, että jätkähän pistää vieden meitä kutakuinkin 6-0.

Kun poika haluaa, tahtoo ja aivan kaikenaikaa, on jästipäisen juntturan yhtäkkisestä palvelun heikentymisestä vain yksi seuraus. Ensimmäinen uhm... anteeksi tahtoikä ja ziljoona raivaria. Kyllä, tyynen rauhallisesta pohdiskelijasta kehkeytyi jonkin mutaation seurauksena kirkuva monsteri, joka vetää hernettä nenään neljästi tunnissa ja pari isompaa palkokasvia pari kertaa päivässä. Pikku raivopään kanssa istuskellaan parhaimmillaan pariin otteeseen tiukassa syliotteessa yhden illan aikana. Voimaa piisaa pienen kylän verran ja holtittomasti kiukkuava tenava on oikeasti liukas kuin ankerias. 

Toki muistan esikoisenkin raivarit saman ikäisenä vielä oikein hyvin. Muistona näkyy luultavasti vieläkin sievä rivi pienten hampaiden muotoisia arpia kulmakarvojen alla... Tyttö hakkasi päätään lattiaan, repi sieltä mistä kiinni sai ja iski hampaansa kaikkeen mikä kohdalle osui. Kun äidin hakkaaminen ei tuottanut toivottua tulosta, hän hyökkäsi koiran kimppuun. Suurin murheeni tuohon aikaan taisi olla, miten suojelen koiraa, ettei ipana pure sitä, kun muut olivat huolissaan, ettei koira vain pure sitä ipanaa... Mutta kaikessa raivokkuudessaankin kunnon itkupotkuraivarit olivat kuitenkin melko harvinaisia. Hyvä jos kerran viikkoon istuttiin sylikkäin tunteroinen tai pari...

Noh, pätkä ei sentään pahoinpitele muita kuin itseään heittäytymällä kerta toisensa jälkeen takaraivo edellä lattiaan (jep, sattuu ihan joka kerta...), hän harrastaa lähinnä sellaisia perinteikkäitä potkin-huidon-huudan-kovaa-hepuleita, mutta pojalla on sitäkin kantavampi ääni... Jos ensialkuun poika tuntui olevan tyytyväinen aina, ei nykyään voi tehdä juuri mitään ilman, että herra ottaa nokkiinsa. Paitsi yrittää olla näkymätön, jolloin pikkumieskin saattaa vetäytyä leikkimään autoillaan pitkäksi aikaa aivan tyytyväisenä elämäänsä. Auta armias, jos yrität luikkia vessaan, laitta ruokaa, siivota, auttaa isosiskoa tehtäväkirjan kanssa, saati, että halailet isosiskoa, on katastrofin ainekset jo kasassa.

Yritän muistaa, että tämäkin on vain väliaikaista, se menee ohi - joskus. Viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa 3-vuotis uhma - olettaisin...