En koskaan haaveillut pukevani tytärtäni rimpsuihin, rusetteihin tai muihin vaaleanpunaisiin hörhelöihin. Itse asiassa olin varsinainen vaaleanpunaisen ylivallan vastustaja ja vannoin keinolla millä hyvänsä pukevani lapseni vain raikkaisiin, iloisiin väreihin, irvistelin pastellisävyille ja suunnittelin riemunkirjavaa satumetsää lastenhuoneeseen. Meillä ei tosin esikoisen syntyessä ollut lastenhuonetta, mutta en antanut moisen pikkuseikan häiritä.

 

Loppuraskaudesta päässäni kuitenkin tapahtui jokin akuutti hempukkakromosomin aktivoituminen ja erehdyin ostamaan aivan syötävän söpön vaaleanpunaisen potkupuvun salaa kirpputorilta. Ja se sitten niistä periaatteista. Matkan varrella olen tosin kiltisti niellyt vähintään tusinan verran paljon ylväämpiäkin lastenkasvatusperiaatteita kaikessa hiljaisuudessa, mutta ei niistä nyt sen enempää. Vuoden ikään mennessä tytön vaatekaappi muistutti suurensuurta vaahtokarkkia ja suorastaan pursusi vaaleanpunaista unelmaa. Tyttö tosin itse oli siihen ikään mennessä osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin kimaltaen liihotteleva keijukainen, joten älysin sentään jättää pahimmat kermakakkuluomukset kauppaan, mutta muuten asia ei isommin äidin intoa hillinnyt saati lannistanut. Toisaalta tyttö ei vielä silloinkaan, kun muut ikätoverit alkoivat nirsoilla vaatteistaan, välittänyt tuon taivaallista mitä päälleen pisti, kunhan vaatekappale ei häirinnyt kiipeilyä tai juoksemista, joten varsin kauan sain rauhassa pukea tytön ihan oman mieleni mukaan.

 

En edes ajatellut asiaa sen kummemmin, kun yksivuotiaani päristeli kuola roiskuen menemään autoilla ja katsoi telkusta vain Tomi Traktoria tai Puuha Peteä. Roppakaupalla jonkin sortin ruusupölyä taisi olla okulaareissa vielä 2-vuotissynttärinkin tienoilla, koska ajattelin sen nyt olevan vain joku ohimenevä ikävaihe, kun tytön sukat pyörivät jaloissa rekka-auton tai moottoripyörän ohi ajaessa. Hurahtihan tuo sentään hevosiinkin ja sehän nyt on ihan tyttöjen juttu, eikös vaan? Varmaankin äidillinen hoivavietti oli vasta heräämässä ja kaikki pikkusiskoni vanhat vauvanuket ja Barbie-roinat olisivat vielä kerran suurinta huutoa.

 

Tai sitten ei... Ipanan lähestyessä kolmea ikävuotta yksinäiset nukenvaunut nököttivät edelleen hylättyinä huoneennurkassa, eikä prinsessatouhuista ollut tietoakaan, kun tyttö miekka (=sukkapuikko) tanassa, ritarinviitta harteilla hulmuten hyökkäsi eteisen hirviöiden ja olkkarin lohikäärmeiden kimppuun uskollinen lemmikkileijonansa kintereillään. Luultavasti siinä vaiheessa, kun lelukaupan joulukataloogia selatessaan tyttö ilmoitti haluavansa joululahjaksi ehdottomasti ritarilinnan, Darth Wader-kypärän, liudan Star Wars-ukkoja ja sen tosi hienon merirosvolaivan karisivat loputkin ruusupölyt ja alistuin kohtalooni. Minulla ei tosiaan ollut, eikä ehkä koskaan tulisi olemaankaan mitään pikkuprinsessaa.

 

Minähän tietenkin kuulun niihin vanhempiin, jotka kasvattavat lapsensa sukupuolirooleista vapaina yksilöinä. En tosin ole vieläkään saanut aikaiseksi kiikuttaa Barbie-armeijaa takaisin varaston perälle alati kasvavan dinosauruslauman tieltä ja kuvittelen edelleen tenavan tarvitsevan välttämättä uudet nukenrattaat, koska vanhat menivät rikki, kun tyttö käytti niitä hyökkäysvaunuina. Tosiasiassa kyseisiä kärryjä on viimeisen neljän vuoden aikana ulkoilutettu tasan kerran ja silloinkin ne vietiin pihalle ja unohdettiin ensimmäisen puskan juureen. Mutta Barbeillahan hän siis joskus leikkiikin! Tosin vain Mulan-nukella, eikä sillä nyt ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, että elokuvassa Mulan tekeytyi pojaksi ja häipyi sotimaan. – Eihän?

 

Jossain syvällä sisimmässäni en ehkä sittenkään ole täysin sopeutunut perheeni sisällä vallitsevaan sukupuolten väliseen tasa-arvoon, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että pikkuneiti pukeutuu maastohousuihin, haluaa pyssyn ja metsästyspuvun, jotta voi lähteä isin ja papan kanssa karhumetsälle ja aikoo isona tulla sotilaaksi. Hätätilassa voi harkita myös palomiehen tai poliisin uraa. Meilläpäin on turha kuvitella kehittävänsä kriisiä keijupuvusta kauppareissulla. Vasta eilen tosin kävimme tiukkaa keskustelua hiusten pituudesta, kun tyttö sai päähänsä, että sotilailla on lyhyt tukka, eikä mitään tyhmiä lettejä kuten hänellä. Lienee syytä piilottaa huushollin sakset siis muutamaksi viikoksi ja katsoa meneekö villitys ohi itsestään.

 

Voisin kuvitella, että poikatyttöni vielä kohtaa karun todellisuuden, jossa hän on hieman erilainen kuin muut. Toistaiseksi kuitenkin tytön itsetunto tuntuu olevan kestävää sorttia (ja minä tietysti otan tästä kaiken kunnian itselleni). Kerran esikoiseni esitteli tohkeissaan upouusia sotilashousujaan, dinojaan ja ihan älyttömän hienoa Spiderman-reppuaan jollekin pahaa-aavistamattomalle rimpsumekko rinsessalle. Pahasti järkyttynyt neitokainen kuunteli ensin epäuskoisena esitelmää tyrannosaurus rexistä, varmisti, että kyse todellakin oli dinosauruksesta ja kysyi lopulta hiukan epävarmalla äänellä, että oletko sinä poika vai tyttö? Tyttäreni katsoi vierasta tyttöä kuin vähintään vähä-älyistä ja tuhahti, että tyttö tietenkin! Etkös sitä nyt tiennyt. Ja ipana jatkoi dinosaurusmarssiaan letit keikkuen hiukkaakaan häiriintymättä siitä, että toinen liukeni liukkaasti paikalta keräilemään murenevan maailmankuvansa rippeitä.

 

 

Tyttäreni on kyllä tyttö, isolla T:llä ja varsin tietoinen siitä, mutta hän toteuttaa itseään aivan omalla tavallaan. Ehkäpä jonain päivänä hän onnistuu kasvattamaan vanhemmistaan sukupuolirooleista vapaita yksilöitä. Siihen asti luultavasti jatkan pinkkien paitojen ostelua, yritän sinnikkäästi muiluttaa jonkin neljästä Nalle Puh-kassista sen Spiderman-repun tilalle ja odottelen, josko sittenkin hoivavietti vielä jonain päivänä kohdistuisi muihinkin, kuin karvapeitteellä varustettuihin nelijalkaisiin. Ja siihen asti isäntä näkee painajaisia, joissa kuopuksemme pukeutuu pelkkään pastelliin, haluaa isona sairaanhoitajaksi tai kosmetologiksi, toivoo joululahjaksi meikkipäätä ja kasvattaa ruusuja parvekelaatikossa helminauha kaulassaan. Mainittakoon nyt varmuuden vuoksi, että nuorimmaisemme on poika...